Kuntoutuslakiin perustuvan korvaussaatavan vanhentuminen. LV 24/756
Arvioitavana oli kysymys siitä, miten korvausvaatimuksen vanhentuminen määräytyy liikennevakuutuksen perusteella korvattavaa kuntoutusta koskevan lain (626/1991) perusteella, kun kyseisessä laissa ei ole korvausvaatimuksen vanhentumista koskevaa säännöstä. Lautakunnan näkemyksen mukaan nimenomaisen vanhentumissäännöksen puuttuessa on perusteltua soveltaa liikennevakuutuslain vanhentumissäännöstä, kun on kuitenkin kyse liikennevakuutuksen perusteella suoritettavasta korvauksesta.
Vanhentumiskysymyksen osalta on huomattava, että vuoden 2016 liikennevakuutuslain korvausvaatimuksen vanhentumista koskevat säännökset eroavat tähän tapaukseen sovelletuista liikennevakuutuslain säännöksistä.
Täysistunto 6.3.2025
TAPAHTUMATIEDOT
Vahinkoa kärsinyt oli vuonna 2007 liikennevahingossa, jonka seurauksena hänelle aiheutui muun muassa alaraajavammoja.
Vahinkoa kärsinyt haki maaliskuussa 2024 korvausta kuntoutustoimenpiteistä ja niihin liittyvistä matkakuluista ajalta 24.2.2013-27.2.2024.
Vakuutuslaitos korvasi kustannukset ajalta 1.1.2020-27.2.2024, mutta ajalta ennen 1.1.2020 kustannuksia ei korvattu korvausvaatimuksen vanhentumisen perusteella.
LAUTAKUNNAN RATKAISUSUOSITUS
Sovellettavat säännökset ja oikeusohjeet
Vahinkohetkellä voimassa olleen liikennevakuutuslain (279/1959) 11 §:n 1 momentin mukaan lain mukainen korvauskanne on pantava vireille riita-asioista voimassa olevassa järjestyksessä asianomaista vakuutusyhtiötä vastaan kolmen vuoden kuluessa siitä ajankohdasta, jolloin vahingonkärsinyt sai tiedon vahingosta ja siitä, mikä vakuutusyhtiö on vahingosta vastuussa. Laillinen tuomioistuin on sen paikkakunnan yleinen alioikeus, jossa vahinko on sattunut tai jossa asianomaisella vakuutusyhtiöllä on kotipaikka.
Lain 11 §:n 2 momentissa on säädetty, että hän, joka ei ole pannut kannettaan vireille 1 momentissa säädetyssä ajassa, menettää oikeutensa tämän lain mukaiseen korvaukseen. Sama vaikutus kuin kanteen nostamisella on kuitenkin sillä, että asianomaiselle liikennevakuutusyhtiölle mainitussa momentissa säädetyn ajan kuluessa todistettavasti tehdään liikennevahingosta kirjallinen ilmoitus, joka sisältää tiedon vahingon paikasta ja ajasta sekä vahingonkärsineestä ja hänen osoitteestaan.
Vahingon sattuessa voimassa olleen vakuutussopimuslain (543/1994) 73 §:n 1 momentin mukaan vakuutussopimukseen perustuva korvausvaatimus on esitettävä vakuutuksenantajalle vuoden kuluessa siitä, kun korvauksen hakija on saanut tietää mahdollisuudestaan saada korvausta ja joka tapauksessa kymmenen vuoden kuluessa vakuutustapahtuman sattumisesta. Korvausvaatimuksen esittämiseen rinnastetaan ilmoituksen tekeminen vakuutustapahtumasta. Lainkohdan 2 momentin mukaan korvauksen hakija menettää oikeutensa korvaukseen, jos korvausvaatimusta ei esitetä 1 momentissa säädetyssä ajassa.
Liikennevakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain (626/1991) 1 §:n mukaan tässä laissa säädetään liikennevakuutuslaissa tarkoitetun liikennevahingon johdosta tarvittavan kuntoutuksen korvaamisesta Suomessa asuvalle sekä sellaiselle henkilölle, johon sovelletaan tämän lain osalta Suomea sitovaa sosiaaliturvasopimusta tai sosiaaliturvaa koskevaa kansainvälistä säädöstä. Lain 2 §:n mukaan kuntoutuksella tarkoitetaan sellaista toimenpiteiden kokonaisuutta, jolla edistetään ja tuetaan kuntoutujan työhönpaluuta ja työstä suoriutumista, ehkäistään, poistetaan ja vähennetään työ- ja toimintakykyyn vaikuttavia haittoja sekä ylläpidetään ja parannetaan hänen itsenäistä suoriutumiskykyään.
Kuntoutuslain 3 §:n mukaan kuntoutus korvataan henkilölle, jolla on oikeus korvaukseen liikennevakuutuslain mukaan ja jonka työ- tai toimintakyky taikka ansiomahdollisuudet ovat liikennevahingon johdosta heikentyneet. Kuntoutus korvataan myös, jos on todennäköistä, että henkilön työ- tai toimintakyky taikka ansiomahdollisuudet voivat liikennevahingon vuoksi myöhemmin olennaisesti heikentyä. Lain 7 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan kuntoutuksen kustannuksina korvataan kuntoutusjaksot avo- tai laitoshoidossa.
Asian arviointi
Lautakunta totesi, että liikennevakuutuksen perusteella korvattavaa kuntoutusta koskevassa laissa (626/1991) ei ole korvausvaatimuksen vanhentumista koskevaa säännöstä. Koska kyse on kuitenkin liikennevakuutuksen perusteella suoritettavasta korvauksesta, piti lautakunta nimenomaisen vanhentumissäännöksen puuttuessa perusteltuna soveltaa asiaan liikennevakuutuslain 11 §:n mukaista vanhentumissäännöstä.
Lautakunta on tapaukseen sovellettavan liikennevakuutuslain (279/1959) mukaisia korvaussaatavia koskevassa ratkaisukäytännössään vakiintuneesti lähtenyt siitä, että liikennevakuutuslain 11 §:n mukaisen vahinkoilmoituksen esittämisen jälkeen tulee yksittäisiin korvauseriin sovellettavaksi vakuutustapahtuman sattuessa voimassa olleen vakuutussopimuslain mukainen 10 vuoden vanhentumisaika.
Riidatonta oli, että vahinkoa kärsinyt oli tehnyt kolmen vuoden määräajassa liikennevakuutuslain 11 §:n mukaisen vahinkoilmoituksen vakuutuslaitokselle, joka oli ryhtynyt maksamaan korvauksia vahingon johdosta. Lautakunnan näkemyksen mukaan vahinkoilmoituksen esittämisen jälkeen yksittäisiin korvausaiheisiin perustuvat vaatimukset vanhentuivat 10 vuoden ajassa.
Vahinkoa kärsineellä on oikeus saada korvausta liikennevakuutuksen perusteella korvattavan kuntoutuksen hoito- ja matkakuluista. Niiden osalta kukin maksuerä vanhentuu erikseen. Lautakunta katsoi, että vahinkoa kärsineen korvausvaatimus oli vanhentunut ainoastaan niiden kustannusten osalta, jotka olivat syntyneet aikaisemmin kuin 10 vuotta korvausvaatimuksen esittämisestä taaksepäin laskettuna.