Oliko työeläkelainsäädännön muutos peruste muuttaa aiemmin lautakunnassa vahvistettua vanhuuseläkeikää? Olosuhdemuutos. LV 26/71
Täysistunto 30.9.2026
Tässä ratkaisussa oli kysymys siitä, voitiinko aiemmin vahvistettua yksilöllistä vanhuuseläkeikää myöhemmin muuttaa, kun jatkuvaa ansiomenetyskorvausta saava vetosi työeläkelainsäädännössä tapahtuneisiin muutoksiin, joissa vanhuuseläkeikää oli nostettu. Korvausta saavan kannalta asia oli taloudellisesti merkittävä, koska liikennevakuutuksen vakiintuneen korvauskäytännön mukaan jatkuva ansionmenetyskorvaus alenee 60 %:in oletetusta vanhuuseläkeiästä alkaen. Lautakunta ei pitänyt muussa lainsäädännössä tapahtuvia muutoksia vahingonkorvauslaissa tarkoitettuna olosuhdemuutoksena, joten alkuperäisestä eläkeiästä ei poikettu.
TAPAHTUMATIEDOT
Vahinkoa kärsinyt oli vuonna 1984 joutunut liikenneonnettomuuteen, minkä seurauksena hän on pysyvästi työkyytön. Hänelle on maksettu liikennevakuutuksesta täyttä jatkuvaa ansionmenetyskorvausta (ns. liikennevakuutuksen työkyvyttömyyseläkettä) 1.6.1987 alkaen laivakokokin palkkakehityksen mukaisesti.
Liikennevahinkolautakunta oli vuonna 2001 hyväksynyt liikennevakuutuslaitoksen esityksen 100 %:n työkyvyttömyysasteesta, vuosiansiosta eri aikoina, sekä 55 vuoden 8 kuukauden vanhuuseläkeiästä.
Vahinkoa kärsinyt toimitti liikennevakuutuslaitokselle vuosina 2024 ja 2025 hakemukset, joissa hän vaati vanhuuseläkeikänsä uudelleen arviointia, koska nykyisen merimieseläkelain mukaan yleinen vanhuuseläkeikä oli 65 vuotta.
Vakuutuslaitos viittasi vuonna 2001 tekemiinsä korvauspäätöksiin, ja ilmoitti vastauksenaan kumpaankin hakemukseen, ettei se käsittelisi asiaa uudestaan.
RATKAISUSUOSITUSPYYNTÖ
Vahinkoa kärsinyt pyysi lautakuntaa ottamaan kantaa siihen, olivatko hänen liitteenä olevassa korvaushakemuksessa esitetyt vanhuuseläkeikää koskevat argumentit vahingonkorvauslain 5 luvun 8 §:ssä tarkoitettuja olennaisia muutoksia ja tulisiko vahinkoa kärsineen työkyvyttömyyseläkettä koskevaa vuoden 2001 päätöstä muuttaa vanhuuseläkeiän osalta vastaamaan muuttuneita olosuhteita ja oikeustosiseikkoja. Tässä tulisi ottaa erityisesti huomioon täyden korvauksen periaate ja pyrkimys saattaa vahinkoa kärsinyt samaan taloudelliseen asemaan, jossa tämä olisi ilman vahinkotapahtumaa ollut, huomioiden myös ansiokorvauksia koskevan järjestelmän johdonmukaisuus suhteessa automaattisiin indeksikorotuksiin.
VASTINE
Vakuutuslaitos totesi, että jatkuvaa ansionmenetyskorvausta oli maksettu jo vuodesta 1987 alkaen, ja jatkuvan ansionmenetyskorvauksen määrästä, vanhuuseläkeiästä ja korvauksen alenemisesta vanhuuseläkeiässä oli ilmoitettu korvauspäätöksessä vuonna 2001. Korvauspäätöksiin ei ollut haettu muutosta muutoksenhakuaikana. Vakuutuslaitos on vastineen antamisen yhteydessä antanut asiassa uuden korvauspäätöksen.
Vakuutuslaitos totesi, että vahingonkorvauslain 5 luvun 8 §:n mukainen olosuhteiden muutos ei ole korvauksen vahvistamisen jälkeen lainsäädännössä tapahtuneet muutokset, joiden perusteella jo vahvistettua korvausta voitaisiin muuttaa.
Vahinkoa kärsineen vanhuuseläkeikä sekä sen aiheuttama muutos korvaukseen on vahvistettu lautakunnassa vahinkohetken lainsäädännön perusteella. Kuhunkin vahinkotapahtumaan sovelletaan vahinkohetkellä voimassa olleita säännöksiä ja korvaus määräytyy niiden ja vahinkohetken korvauskäytännön mukaan. Näillä perusteilla vakuutuslaitos katsoi, ettei myöhemmällä lakimuutoksella ole takautuvaa vaikutusta korvaukseen.
LAUTAKUNNAN RATKAISUSUOSITUS
Sovellettavat säännökset
Vahinkohetkellä voimassa olleen liikennevakuutuslain (279/1959) 6 §:n 1 momentin (421/1974) mukaan liikennevahingon korvaus määrätään noudattaen vahingonkorvauslain (412/1974) 5 luvun 2–5 §:n ja 7 luvun 3 §:n säännöksiä, kuitenkin siten, että korvausta kivusta ja särystä ei anneta, ellei ajoneuvon omistaja, kuljettaja tai matkustaja ole tahallisesti tai tuottamuksellaan aiheuttanut vahinkoa, eikä myöskään, jos vamma on ollut vähäinen.
Vanhuuseläkeikä
Ratkaistavana kysymyksenä oli se, voidaanko liikennevakuutuksesta maksettavan jatkuvan ansionmenetyskorvauksen määrää muuttaa jatkuvan korvauksen vahvistamisen jälkeen muussa lainsäädännössä tapahtuvien muutosten vuoksi. Esillä olevassa asiassa kyse oli siitä, että vuonna 2001 vahinkoa kärsineelle on vahvistettu meripalvelukseen perustuva yksilöllinen vanhuuseläkeikä, joka on alhaisempi kuin vanhuuseläkeikä nykyisten työeläkelakien mukaan.
Lautakunnan näkemyksen mukaan kerran vahvistettu ansionmenetyskorvauspäätös, joka kattaa nimenomaisen ajanjakson, lähtökohtaisesti sitoo kumpaakin asianosaista, jollei muutosta korvauspäätökseen ole haettu määräajassa. Tällöin korvauspäätös on muutettavissa vain, jos olosuhteissa on tapahtunut olennainen muutos.
Liikennevakuutusjärjestelmässä jatkuvien korvausten osalta on painotettu oikeusvarmuutta, eli tulevaisuudessa maksettavien korvausten ennakoitavuutta sekä vakuutuslaitoksen että vahinkoa kärsineen kannalta. Tämän vuoksi myös korvauksen suuruuteen vaikuttava vahinkoa kärsineen vanhuuseläkeikä on yleensä vahvistettu jo siinä vaiheessa, kun oikeus jatkuvaan korvauksen vahvistetaan.
Lautakunnan nykyisten korvausohjeiden perusteella liikennevakuutuksessa vanhuuseläkeikänä pidetään 65 vuoden ikää, ellei muuta eläkeikää ole osoitettu. Tämä käy korvausohjeiden lisäksi esille lautakunnan soveltamisohjeesta 11/2004. Korvausohjetta sovelletaan 1.1.2005 ja sen jälkeen työkyvyttömyyseläkettä määriteltäessä riippumatta siitä, milloin liikennevahinko on tapahtunut. Lautakunnan soveltamisohjetta ei siten ole tarkoitettu sovellettavaksi takautuvasti.
Lautakunta totesi, että liikennevahinko oli sattunut vuonna 1984, jolloin vahingonkorvauslain 5 luvun 8 § ei sovellu tapaukseen, koska toistuvina suorituksina maksettavaksi määrätyn korvauksen muuttamiseen sovelletaan lakimuutoksen voimaan tullessa voimassa olleen lain 6 §:n 2 momenttia, kuten lain esitöistä (HE 167/2003) ilmenee.
Kyseisen lainkohdan mukaan määrättäessä korvausta henkilövahingosta tai kuolemantapauksen johdosta, korvaukseksi luetaan hyvitys paitsi tulojen tai elatuksen vähentymisestä myös työ- tai elinkeinotulojen myöhentymisestä. Jos jatkuvan korvauksen suuruuteen tai elatuksen tarpeeseen vaikuttavat henkilökohtaiset olosuhteet ovat eri aikoina erilaiset, on korvaus määrättävä sen mukaisesti. Jos nämä olosuhteet ovat olennaisesti muuttuneet sen jälkeen, kun korvaus on tuomiolla tai sopimuksella määrätty, se voidaan korvauksen saajan tai maksajan kanteesta vastaavasti oikaista. Asiallisesti lainkohta siten vastaa vahingonkorvauslain 5 luvun 8 §:ää.
Vahingonkorvauslain 5 luvun 8 §:n osalta on lainvalmistelussa (HE 167/2003, s. 64 – 66) tuotu esiin se, että olosuhteiden muutoksella tarkoitetaan niitä korvauksen määräämisen kannalta välittömästi merkityksellisiä oikeustosiseikkoja, joihin aikaisempi tuomio tai sopimus on perustunut. Tällaisia olisi esimerkiksi vahinkoa kärsineen terveydentilaan, työkykyyn tai elatuksen tarpeeseen liittyvät seikat. Lainkohdasta huolimatta on pääsääntönä todettu olevan se, että vahingonkorvausta koskevaa sopimusta tai tuomiota ei myöhemmin muuteta ja korvauskysymys voitaisiin ottaa uudelleen harkittavaksi vain poikkeuksellisesti.
Lain esitöistä ei nimenomaisesti käy ilmi, ovatko muun lainsäädännön muutokset, kuten työeläkelakien eläkeikää ja leskeneläkettä koskevat muutokset, säännöksessä tarkoitettuja korvauksen määräämisen perusteena olleiden olosuhteiden muutoksia.
Edellä mainituissa säännöksen perusteluissa on kuitenkin todettu, että lainkohdassa tarkoitettuja olosuhteiden muutoksia olisivat vain korvauksen määräämisen kannalta välittömästi merkitykselliset oikeustosiseikat, kuten vahinkoa kärsineen terveydentilaan, työkykyyn tai elatuksen tarpeeseen liittyvät seikat.
Lautakunta totesi, että yleisellä tasolla korvausoikeuteen vaikuttavia muutoksia ovat myös liikennevakuutuslaissa tai vahingonkorvauslaissa tapahtuvat muutokset, joita ei sovelleta takautuvasti, ellei niin ole erityisesti säädetty. Kuhunkin vahinkotapahtumaan sovelletaan vahinkohetkellä voimassa olleita säännöksiä ja korvaus määräytyy niiden ja vahinkohetken korvauskäytännön mukaan, joten myöhemmällä lakimuutoksella ei ole takautuvaa vaikutusta korvausoikeuteen.
Lautakunnan johtopäätös oli, ettei työeläkelainsäädännössä myöhemmin tapahtuvia muutoksia voida pitää vahingonkorvauslain tarkoittamina korvauksen määräämisen perusteena olleiden olosuhteiden muutoksena.